Proviisori NYT: Se tunne kun…
Osallistuin Farmasialiiton johtamiskoulutukseen, jossa käsiteltiin tunteita ja tunteiden johtamista työelämässä. Tunteet vaikuttavat niin yksilön kuin yhteisönkin suorituskykyyn ja siten myös yrityksen tulokseen. Eräs koulutuksesta mieleen jäänyt ajatus oli, että tunteiden hallinta ja johtaminen vaatii niiden tunnistamista. Mutta entä jos tunnetta ei osaakaan nimetä? Tai jos sitä ei ole edes mahdollista nimetä.
Koulutusviikonlopun jälkeen palasin arkeen ja minulle se tarkoittaa maanantai-iltaisin kuoroharjoituksia. Harjoitusten lomassa jäin pohtimaan viikonloppuna heränneitä ajatuksia ja tunteita ja jossain vaiheessa, kun kuoronjohtaja kävi jokaista stemmaa erikseen läpi, huomasin tarkastelevani muiden kuorolaisten kasvoja, yrittäen tunnistaa, millainen tunnetila kullakin oli.
Alttojen laulaessa omaa stemmaansa, muut laulajat rahoittuivat kuuntelemaan. Teos, jota lauloimme, oli kuorolle ennestään tuttu, hyvin pidetty ja rakas ja tunnelma harjoituksissa oli siten melko keskittynyt, mutta myös levollinen ja innostunut samaan aikaan. Tämä kaikki välittyi myös kuorolaisten ilmeistä. Laulavien kuorolaisten ilmeet kertoivat, jos joku oli hieman epävarma stemmastaan tai jos laulettava kohta oli vähän vaikeampi. Toisaalta ilmeistä välittyi laulamisen ja yhdessä olemisen ja tekemisen riemu. Eräs pieni hetki johdatti ajatukseni kuitenkin muualle.
Kaksi alttoa lauloi samoista nuoteista, ilmeisesti, koska toisella ei syystä tai toisesta ollut nuotteja mukanaan. Jossain vaiheessa toinen heistä luultavasti lauloi jonkin kohdan vähän pieleen, vilkaisi kaveriaan ja puhkesi nauruun, johon kaveri vieressä hyväntahtoisesti yhtyi. Kenties kyseinen kohta oli jonkinlainen kompastuskivi, joka oli ennenkin laulettu väärin, eikä asia tuntunut laulajasta erityisen nololta tai kiusalliselta vaikka kaveri tämän huomasikin, ja laulu jatkui keskeytyksettä. Ehkä tapahtunut jopa yhdisti hetken ajan näitä kahta laulajaa, kun molemmat tiesivät, että kyseinen kohta on sellainen, jossa aina herkästi laulaa väärin. En kuitenkaan keksinyt, millä sanalla olisin voinut kuvata tunnetilaa, joka tällä mokanneella kuorolaisella silloin oli.
Jäin siis pohtimaan, millä sanalla voi kuvata sitä tunnetta, kun teet jotain hölmöä tai tyhmää, mutta nolostumisen sijaan osaatkin nauraa itsellesi ja koko tilanteelle. Suomen kielessä (tai muissakaan kielissä) ei taida olla sanaa tällaiselle tunnetilalle. Johtamiskoulutuksessa nousi pariinkin kertaan esiin se, että tunne (tai asia) pitää osata nimetä, jotta asiaa voi viestiä eteenpäin tai ylipäätään käsitellä (itsekseen tai muiden kanssa). Ilman sopivaa termiä, pitää Alias-pelin tavoin selittää asia kiertäen, mutta pelikaveri ei osaakaan arvata, mitä yrität hänelle kuvata. Jos kielessämme ei ole sanaa tai käsitettä sille tunteelle, jota tunnet kun osaat todella nauraa itsellesi, kuinka vaikea onkaan opetella taitoa, josta elämässä kuitenkin voisi olla paljon hyötyä. Jos tälle tunnetilalle olisi kielessä jokin oma sana, voisi sen opettelu olla vähän helpompaa.
Suvi Luukko
Proviisori
Proviisoriverkoston johtoryhmän virtuaalirahakirstun vartija