Proviisori NYT: Apteekin ihmemaa
Apteekkisektori on vallan mielenkiintoinen paikka olla töissä. Itse olin sieltä pois reilut kuusi vuotta ja tein viimein kuluneena kesänä paluun. Moni varmasti ajattelee, että kun on joskus apteekissa töissä ollut, niin ainahan sen osaa. Apteekkityössä ollaan tavallaan niin perusasioiden äärellä, mitä koulutuksessamme on vuosia opeteltu. “Kyllä se varmasti hyvin menee”, minua kannustivat kollegat ja tulevat työkaverit. Apteekkarille täydet pisteet siitä, että hän antoi minun rauhassa totutella työhön ja paikan käytäntöihin useamman viikon, ennen kuin kesälomat alkoivat pyörimään. Myöskään iltoja, joissa on vain yksi farmaseuttinen henkilö töissä, ei tarvinnut tehdä ensimmäiseen pariin kuukauteen ollenkaan.
Mitä sitten opin ja huomasin tämän reilun neljän kuukauden aikana, jonka apteekin tiskissä vietin? Ainakin sen, että kollegat olivat sekä oikeassa että väärässä. Kyllä, apteekin lääkeneuvonta on farmasistin perustaito, joka ei saisi unohtua riippumatta siitä, millä sektorilla on työuransa tehnyt. Apteekkijärjestelmään on integroituna niin hyvät apuvälineet lääkeneuvontaan ja yhteisvaikutusten tunnistamiseen, ettei kaikkea todellakaan tarvitse muistaa ulkoa. Ammattitaitoa on se, miten neuvoja ja ohjeita välittää asiakkaalle, miten lukee palvelutilannetta ja asiakkaan tietopohjaa kyseisestä lääkkeestä. Apteekkijärjestelmä itsessään ja e-reseptin toimittaminen olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Kun niihin suhtautui mahdollisuutena eikä uhkana, oppiminen kävi kyllä muutamassa päivässä. Toki vielä neljän kuukaudenkin päästä saatoin hoksata joitakin teknisiä asioita, joita olisi ollut ihan kiva tietää alusta asti.
Mikä sitten oli haastavinta? Ehdottomasti kaikki kirjoittamattomiin käytäntöihin liittyvät asiat. Teollisuudessa työskennelleenä olin jopa tottunut siihen, että kaikesta on kirjalliset toimintaohjeet ja omalle soveltamiselle jätetään hyvin vähän tilaa. Apteekissa taas oli hyvin yleinen ohjeistus toimia oman ammattitaidon ja maalaisjärjen mukaan. Ensisijaista oli, ettei ketään potilasta jätetty ilman tärkeää lääkettä, mutta konstit tähän pääsemiseksi oli jokaisen itse mietittävä. Toki kimuranteissa tilanteissa työkavereiden apu oli korvaamatonta. Omaa ammattitaitoa ja etiikkaa piti harjoittaa myös PKV-lääkkeiden toimitusvälien kanssa: olinkin jo melkein ehtinyt unohtaa, miten monella tavalla lääkkeet voivatkaan hukkua siellä kotioloissa. Toiminta reseptikeskuksen häiriötilanteissa oli myös melkoista tasapainoilua, ja vasta viimeisimmän parituntisen katkon jälkeen tuli luettua Apteekkariliiton tekemä ohje katkosten varalle. Ilokseni huomasin kuitenkin, että olin vaistonvaraisesti toiminut hyvinkin samalla tavalla kuin tässä ohjeistuksessa, vaikka toimintaohjekoulutusta en ollut asiasta saanutkaan.
Muutama muu asia, jotka kesältä jäivät hyvin mieleen, olivat paikalliset yksityiset lääkärit ja heidän pro auctore -reseptikäytäntönsä: heidät olisi pitänyt tunnistaa äänen perusteella puhelimessa, eikä kysellä turhia, kun tilataan sitä samaa kuin ennenkin. Hoitokotien erilaiset reissuvihot ja kassit, kotisairaanhoidon kesäsijaisten päällekkäiset lääkehaut, värikoodatut pyykkipojat odottavissa lääkkeissä, tuhansien eurojen biologiset lääkkeet, joita ei sitten potilas hakenutkaan. Maksusitoumukset, työtapaturmat ja työpaikkakassat, kenelle nyt saikaan antaa Kela-korvausta ja kenelle ei, mitä kirjoitettiin toimituksen lisätietokenttään ja pitikös se laskelma tulostaa. Erityislupa ja määräaikainen erityislupa, jaa onko meillä kaksi eri kansiota? Ja pisteenä iin päälle: apiksabaani, dabigatraani ja rivaroksabaani: ei se nyt vain ole niin helppoa!
Petra Vuorinen
Proviisori, kauppatieteiden opiskelija
Proviisoriverkoston puheenjohtaja