Löysin itsestäni ay-pomon
Tullessani valituksi Suomen Farmasialiiton puheenjohtajaksi ensimmäisen kerran reilut pari vuotta sitten, en ihan ymmärtänyt, kuinka monipuolista edunvalvontaa Farmasialiitto tekee. Olin toki toiminut silloisen kuntasektorin neuvottelukunnan puheenjohtajana neljä vuotta ja hallituksen jäsenenäkin vuoden verran, joten farmaseuttisten asioiden lisäksi olin saanut kosketusta myös työmarkkinaedunvalvonnan teemoihin.
On selvää, että alussa koin ammatillisen edunvalvonnan itselleni läheisimmäksi, sillä ammatti-identiteettini on ollut tähän saakka puhtaasti farmaseutin. Olen ollut onnekas saadessani työskennellä varsin hyvien työnantajien palveluksessa sekä apteekki- että sairaalasektorilla, ja yrittäjyyteni on myös avartanut näkemyksiäni. Olen ollut Farmasialiiton jäsen opiskeluajoista lähtien, enkä ole kohdannut tilannetta, jossa olisin kaivannut työsuhdeneuvonnan apua. En ole joutunut työurani aikana pohtimaan työehtosopimuksiin liittyviä asioita. Enkä juurikaan ole käyttänyt aikaani miettiäkseni, kuinka paljon liitossa tehdään työtä sen eteen, että työehdot olisivat mahdollisimman hyvät.
Työnantajat tarvitsevat työntekijöitään menestyäkseen. On myös selvää, että työntekijöiden etu on hyvin pärjäävä työnantaja. Nämä asiat eivät ole irrallaan toisistaan, päin vastoin. Työntekijällä on osaltaan vastuu hyvinvoinnista työpaikoilla. Iso osa työnantajista on fiksuja, ja sovituista käytännöistä halutaan pitää kiinni. Hyvällä työpaikalla voidaan keskustella työehdoista ja palkkauksesta ja joustoja vaikkapa työaikojen suhteen tehdään tarvittaessa puolin ja toisin. Tärkeää on tietysti huolehtia siitä, että joustaminen ei ole yksipuolista ja että noudatetaan voimassa olevia säädöksiä ja työehtosopimuksia.
Helppoa ja itsestään selvää, eikö totta? Noudatetaan yhteisesti sovittuja sääntöjä, kohdellaan kaikkia ystävällisesti ja tasapuolisesti ja mietitään yhdessä, kuinka juuri meidän työpaikkamme parhaiten kukoistaisi.
Nykyinen tehtäväni Farmasialiiton puheenjohtajana on kuitenkin ollut silmiä avaava. Olen oppinut, että asiat eivät ole kaikilla työpaikoilla yhtä hyvin kuin omat vaatimattomat kokemukseni antavat ymmärtää. Hiljalleen on käynyt, usein raadollisellakin tavalla, selväksi, kuinka aina ei riitä se, että työntekijä tekee parhaansa. Koko ajan enenemässä määrin ymmärrän, kuinka tärkeää on, että työntekijällä on taho, jonka puoleen kääntyä haastavissa ja usein epäreiluissa tapauksissa.
Kuluneen vuoden aikana olen löytänyt itsestäni yhä selkeämmin ammattiliiton puheenjohtajan. “Ay-pomon”, kuten julkisuudessa minua ja liittojohtajakollegoitani usein lievimmillään kutsutaan. Petteri Orpon hallituksen työelämälinjaukset ovat olleet osin vaikeita ymmärtää ja hyväksyä. Hallitusohjelma ei ole tasapainoinen työelämäkysymysten osalta. Epäkohtia ja ratkaisuehdotuksia tuotiin esille Akavan koordinoiman helmikuisen ulosmarssin yhteydessä. Vaikka minun on vaikea nähdä itseni ”ay-jyränä”, oli minulle itsestään selvää olla yhdessä jäsenten kanssa tukemassa akavalaisten liittojen tavoitteita.
Muutos ei ole aina pahasta, ja toisinaan se on välttämätöntäkin. Mutta on ollut erityisen huolestuttavaa seurata tapaa, jolla näitä hallitusohjelmaan kirjattuja muutoksia halutaan edistää. Vastakkainasettelu ja kielenkäyttö ovat jyrkentyneet. Etenkin sosiaalisessa mediassa, mutta yhä enemmän myös muualla, unohdetaan toisen osapuolen kunnioittaminen. Vanha ja vähän kliseinenkin toteamus siitä, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, tuntuu lentäneen romukoppaan.
On helppo sanoa, että työntekijä voi aina neuvotella paremmista ehdoista työnantajan kanssa. Tämä on totta, sillä työnantaja voi vaikkapa maksaa parempaa palkkaa kuin työehtosopimuksen minimi määrittelee tai sopia työaikajoustoista yhdessä työntekijän kanssa. Tämän vuoksi kannustammekin jäseniämme ottamaan näitä asioita esille työnantajan kanssa.
Mutta ovatko kaikki työnantajat valmiita käymään näitä keskusteluja jokaisen työntekijänsä kanssa? Onko kaikilla työntekijöillä valmiudet neuvotella omista työehdoistaan? Parhaimmillaan näistä asioista voi keskustella esimerkiksi kehityskeskusteluissa, mutta jos kyseessä on työnantaja, joka ei käy kehityskeskusteluja henkilöstön kanssa, kuinka helppoa voi neuvottelu olla? Näiden kysymysten vuoksi näen entistä selvemmin Farmasialiiton roolin jäsentemme tukena.
Työmarkkinaedunvalvonnan lisäksi meillä on runsaasti ammatilliseen eli farmasian alaan ja koulutuspoliittiseen edunvalvontaan liittyviä kysymyksiä. Alallamme tapahtuu hurjan paljon ja nopealla tahdilla. Kysymykset, joita nyt pohdimme, voivat olla erilaisia muutaman vuoden päästä. Meidän on varauduttava tukemaan jäseniämme näissäkin muutoksissa, eikä meillä ole varaa jumittua vain nykyhetkeen.
Olen alusta saakka ollut sitä mieltä, että emme saa vetäytyä omaan kuplaamme, vaan meidän pitää tehdä yhteistyötä sidosryhmiemme kanssa. Vaikka valtakunnan tasolla yhteistyön tekeminen näyttää välillä olevan käsittämättömän vaikeaa, voin ilokseni todeta, että farmasian kentällä keskusteluyhteys on hyvä, vaikka mielipiteet ja näkökulmat toisinaan eriävätkin.
Parin vuoden kokemuksella olen nyt valmiimpi valvomaan jäsentemme etuja yhdessä Farmasialiiton asiantuntevan henkilöstön kanssa. Mutta tarvitsemme myös jäseniämme, yhteydenottoja, tapaamisia ja vastauksia jäsenkyselyihimme ymmärtääksemme, mitä työelämä juuri nyt todellisuudessa on.
Sen lisäksi, että Farmasialiitto tarvitsee jäseniään onnistuneen edunvalvonnan varmistamiseksi, myös minä henkilökohtaisesti tarvitsen heitä. “Ay-pomon” rooli olisi kovin kylmä ja yksinäinen ilman jäsenten ja työkavereiden tukea ja osaamista.
Maija Pirttijärvi
puheenjohtaja
Suomen Farmasialiitto ry
